Ystäväni Lainan muistolle!

Muistopuhe.

”Muistan hyvin kun muutin ovinaapuriksesi 12 vuotta sitten. Sänkyni pääty oli rappukäytävän seinää vasten. Kuulin kuinka aina aamuisin kello 7.15 astuit hissiin ja riensit ratikkaan - ajoit Kaivopuistoon ja siellä pysäkillä linnut jo odottivat sinua. Ne olivat oppineet odottamaan tarjoiluasi. Satoi tai paistoi teit tuon reissun.

 

Monta reissua teimme myös yhdessä. Kävimme Tukholmassa, Tallinnassa, Suomenlahden kirkossa ja seurakunnan kesäpaikoissa  ja tilaisuuksissa. Täällä kauniilla hautausmaalla eräät kerrat istuskelimme ja joimme kahvia termarista eväitä syöden. Linnuille ja oraville olit varannut omat sapuskat. Juttelimme paljon elämästä, kuolemasta ja iankaikkisuudesta.

Sinulla oli loppumaton halu ja kaipaus Herranpöytään. Viimeisinä kertoinamme keskiviikko aamuisin kun taivalsimme naapurissa olevaan Vanhaan Kirkkoon, jonne on matkaa puolitoista korttelia jouduit huilaamaan 5 kertaa. Mutta perillä odotti palkkio – hiljentyminen herran katseen edessä – puhuttelevaa alttaritaulua ihaillen. Viimeisinä kertoina et enää jaksanut nousta alttarille polvistumaan niin ystävällinen tutuksi tullut xxx pastori toi leivän, viinin ja siunauksen sinulle kirkkosalin ensimmäiseen riviin.

 Taivasasiat olivat sinulle tärkeitä. Luin sinulle ääneen Päivän Sana –kirjoja, joita sinulla oli monta kappaletta. Totesit usein, ”no tuo sana kolahti”!

Kuljimme yhdessä pitkän tovin ja ne vuodet opettivat minulle paljon vanhuudesta. Joskus olisin toivonut olevani sinulle vähemmän tärkeä, mutta huolehtivaisen Liisa naapurisi lisäksi sinulla ei ollut lähelläsi muita. En voinut kun olla enemmän läsnä kun voimasi alkoivat ehtyä. Monet sairaudet tekivät tehtävänsä. Onneksi olin lähelläsi ja apunasi  ja voin nyt hyvillä mielin tässä jättää sinulle jäähyväiset.  Toteutin lupaukseni ohjeenani mielilauseesi: ”Älä tuo kukkia haudalleni, anna ne minulle jo tänään”.

Tuon puheen pidin keväällä ystäväni Lainan hautajaisissa.

 Minulla on ollut häntä ikävä ja hieman toimeton olo kun ei ole säännöllistä auttamisen kohdetta, eläkeläinen kun olen.  Mutta haluanko enää löytää uuttaa Lainaa itselleni? Monella tapaa sairaan ja vanhan yli 90v ihmisen viimeiset vuodet vaatii auttajaltaan paljon. Jopa neljä kertaa viikossa käyntiä ja jatkuvaa päivystystä.  Aivan kaikkien käytännön asioiden hoito vie aikaa. Se että olen homo ja itse en kuulu kirkkoon ei Lainaa härinnyt.

Lainalla ei ollut Helsingin lähistöllä sukulaisia ja ei oikein tuttujakaan.

Mutta kun tyhjästä sukulaiset ilmestyivätkin paikalle muutamia tunteja kuoleman jälkeen. Minua väheksyttiin ja kohdeltiin huonosti. En kelvannutkaan enää mihinkään. Suru sai ihan uuden muodon.

Eipä ihme, että lähimmäisten auttaminen ei aina ole kaikkien mielessä päällimmäisenä. Onneksi hienoja muistoja ja auttamisen tuomaa mielihyvää he eivät minulta voi koskaan viedä.  Olkoon multasi pehmeitä Lainaseni!

PS nyt valmistelen keskustelu/esitelmäsarjaa aiheesta "Valmistaudu vanhuuteen" ja ei se nyt siihen Lainaan jäänyt.